Grytetippen 885 m, Mefjordbotn, Senja, Norja

Kierretty: syyskuu 2023
Pituus: 7,15 km
Kesto taukoineen: reilut 6 h edestakaisin
Nousu: n. 850 m
Oma vaikeusastearviointi: Keskivaikea (alaosa soista, ennen huippua jyrkkä kivikko)
Tarkempi sijainti: Mefjordbotn, Mefjordvatnanin pohjoisranta ennen Fjordgårdiin vievää tunnelia, Senja, Norja

Grytetippenin mykistävä maisema ja Husøyn pieni saari

Tämä on reittikuvaus huipusta, jolle en tiennyt haluavani mutta jolle olin jo viisi vuotta aiemmin päättänyt joskus kapuavani. Antakaas, kun selitän. Kun vuonna 2019 kiipesimme Seglalle ja Hestenille vuonon toisella puolella Fjordgårdissa, ihailin kotilon muotoisesti kaartuvaa ihmeellistä vuorta Fjordgårdin vastarannalla. Puhuin aina Keipenistä, joka toden totta onkin korkeampi huippu samalla harjanteella. Mutta koska maisemallisesti netissä kehuttiin Grytetippeniä enemmän, priorisoimme sen ja vasta toissijaisesti Keipenin, jos aikaa ja jaksamisia jäisi – ja voin jo nyt paljastaa, tällä kertaa reissun viimeisenä huiputuksena ei jäänyt kumpaakaan. Molemmat huiput ovat kuitenkin napattavissa lähes samalla vaivalla, jos on ajoissa liikkeellä. Vasta kotona viikkoja myöhemmin tajusin, että itse asiassa Grytetippen olikin ollut juuri se puoli vuosikymmentä aiemmin haaveilemani huippu, kun taas Keipen olikin ollut silloisesta suunnasta katsottuna taaempana. Olin siis tietämättäni kavunnut juuri haaveilemalleni huipulle!

Yllä maisema Grytetippeniltä pohjoiseen, alla kotilomainen Grytetippen (oik.)
ja sen huikea kaartuva seinämä Hesteniltä kuvattuna 2019

Grytetippenille löytyi netistäkin useampi lähtöpaikka, mutta me lähdimme matkaan järven kupeesta jätettyämme auton tien varteen levikkeelle. Pisto tieltä ylös rinteeseen oli merkattu, kuten myös jotenkuten osa reitistä punaisilla merkinnöillä. Kuten Norjassa hyvin tyypillistä, merkinnät ovat melko yksittäisiä ja jonkinlaisia polkuja seurattuamme havahduimme välillä siihen, ettei niitä ollut taas näkynyt pitkään aikaan. Vuorelta alas laskevan joen tai puron viertä seuraamalla on kuitenkin suht' hyvässä kurssissa, ja lopultahan suunta on selvä: ylöspäin. Grytetippenin huiputus olikin toisiksi korkein nousumme koskaan, kun puhutaan huipuista, joille lähdetään lähes merenpinnan tasosta. Vain muutamaa päivää aiemmin Lyngenissä huiputtamamme Rørnestinden pesi sen 1041 korkeusmetrillään. Nousuennätys tuli siis hakattua kahdesti samalla reissulla!

Retkeä edelsi sadepäivä tai pari, joten jo heti alkuosa rinteestä oli kamalaa mutavelliä – ja kun sanon kamalaa, tarkoitan sitä. Olimme onneksi lähteneet matkaan hyvillä vaellussaappailla ja kurasäärystimillä, mutta olisin varmaan vieläkin siellä maksimissaan sata metriä tienreunasta ylämäessä saappaat kiinni tantereessa, jos puoliso ei olisi ollut matkassa repimässä minua irti mutapolun yllättävän syvästä imusta. Täytyy sanoa, että kun jo alkumatkasta oli jäänyt kaksi kertaa jumiin soisen maaston suudelmaan (kuulen edelleen sen irtoavan saappaan moiskauksen korvissani), niin kyllä sitä taas pohti homman mielekkyyttä jo ennen yhtään kunnon hikinousua. :D

Rinne seurailee vuorelta laskevaa Keipelvaa nousussa sen vasemmalla puolella, alamäessä tietysti sitten oikealla. Alkurinteen puolivälissä tässä pienessä joessa tai purossa onkin hieno, matala ja pitkä portaanomainen vesiputous. Mitä pidemmälle rinnettä nousee, sitä hienompi maisema selän takana aukeaa. Vasta puurajan yläpuolella näkymä alkaa avautua myös Fjordgårdin ja sen takaisten kuuluisien huippujen suuntaan. Matka jatkuu jonkin aikaa tasaisempana vähän kallioisella tai sammaleisella tasanteella kohti edessä siintävää harjannetta ja jopa hieman laskeutuu alemmas ennen kivikkoisen rinteen saavuttamista. Tulosuunnasta harjanteen vasemmassa päässä kohoaa matalampi ja pyöreämpiprofiilinen Grytetippen ja oikeassa hieman terävämmän näköinen ja korkeampi huippu, Keipen. Rinteessä kauempana pyrähteli yksittäisiä kiirunoita.

Harjanne kurkistaa vähitellen ylätasanteen takaa. Vasemmalla pyöreähkö Grytetippen, oikealla Keipen.

Kivikkoinen rinne oli tuttuun tapaan jyrkempi ja seinämäisempi kuin se antoi kauempaa aavistaakaan. Rinteessä risteili punaisia ja sinisiä maalimerkkejä siellä täällä. Yritimme seurailla alkureitistäkin näkyneitä punaisia merkkejä jonkinlaisen paremman kulkureitin toivossa, mutta ne olivat kuin kangastus. Seuraava merkki näkyi kivikon toisessa reunassa, ja kun könysimme kivikon yli sinne, seuraava punainen merkki oli jälleen kivikon toisella puolella. Muutamankin kerran saatoimme turhautua tähän hippaleikkiin, ja lopulta seurailimme vain ihan mitä tahansa merkkejä tai kulloinkin silmän järkevimmäksi näyttämää seuraavien parinkymmenen metrin kulkureittiä pala kerrallaan rinnettä ylös.

Reitti on periaatteessa ihan koiraystävällinen, mutta nämä kivikon poikittaiset ylitykset eivät olleet mikään loistohetki niidenkään mielestä. Kivikossa kannattaa turvallisuussyistä aina muistaa, että isotkin kivet voivat olla heiluvia ja vähintään kolahdella toisiinsa kumeasti. Pääasiassa rinteessä kuitenkin meni jonkinlainen kivikon ja hiekkapolun yhdistelmä, ja alastulo oli jälleen helpompaa, kun reittiä pystyi arvioimaan ylhäältä nähtynä paremmin. Muutamaa kivikkoisempaa kohtaa lukuunottamatta sanoisin, että tämäkin reitti on lähinnä kestävyyskuntoa ja turhaumansietoa kysyvä reitti, joka sopii kelle tahansa, jolla on kuntoa nousta rinnettä. Toki maisemat ja pudotuksen ilmavuus voivat korkeanpaikankammoista ottaa sydämestä, mutta meille tällaiset maisemat ovat juuri sitä, mitä varten ylös kavutaan!

Harjanteelle ja Grytetippenille nousu tapahtuu
kuvan oikean reunan kivikkoista rinnettä pitkin

Harjanteelta huipulle on jo paljon miellyttävämpää nousua, mutta perinteisesti taas vain vähän ennen huippua viileästä ilmasta ja hengästymisestä ja jo aiempien nousujen rasituksesta yskitti ja kurkussa ja keuhkoissa alkoi tuntua siltä, että paljon ei enää jaksaisi. Lyhyen epämukavuudesta ja turhautumisesta toipumisen jälkeen sisuuntunut askel olikin keveä ja laakeahko huippu tuli vastaan melkein yllättäen. Netistä lukemamme reittikuvaukset eivät pettäneet: maisema oli absurdi. Etenkin tämä kotilonmuotoiseksi mieltämäni dramaattinen vuorenseinämä ylhäältä nähtynä ja sen juuressa alhaalla laaksossa reikämäisen tummana kiiluva pieni lampi jäävät kyllä ikuisesti mieleen.

Viereinen Keipenin huippu Grytetippenin suunnasta kuvattuna

Olimme alkumatkan mutavellissä ennustaneet useita kertoja, miten hienosti laskeutuessamme lentäisimme persuksillemme loppuvaiheen pehmeään mutta märkään syleilyyn, mutta ihme ja kumma tätä ei tapahtunut. Matka alas on itse asiassa varsin mukavaa, kun nousuvaiheessa taakse jääneet maisemat avautuvat edessä koko loppumatkan.

Maisema Grytetippenin huipulta alas Fjordgårdin kylään ja
sen takana kohoaville Seglalle, Hestenille ja Stavelitippenille

Kuten muillakin Norjan reiteillä, pidäthän koirasi kytkettynä. Me saimme paluumatkan tasaisella sammal- ja varvikko-osuudella lähes sydänkohtauksen, kun havahduimme yhtäkkiä korvia raastavaan kirkumiseen. Ennen kuin ehdimme käsittää, mistä oli kysymys, kuvittelin kauhuissani, että hihnassa haisteleva paimenemme oli napannut suuhunsa jostain kiirunan ja nyt joutuisimme miettimään, miten kärsivä lintu lopetetaan. Onneksi ei sentään. Huutaja oli polun vieressä mättään kolossa piileskellyt tunturisopuli, jonka olinpaikan koirapolo oli onnistunut paikantamaan. En tiennyt, kuka oli järkyttynyt eniten, mutta kun olin aikeissa tarkistaa jyrsijän kuntoa ja kehottaa sitä vaellussauvan avulla liikkeelle, puolustushuuto alkoi sen verran kaukaa, että päättelimme, että korkeintaan koira itse otti sopulilta turpiin. Adrenaliiniryöpyn vuoksi tapahtuma ei unohdu kyllä koskaan ja on hyvä muistutus siitä, että merkitylläkin ulkoilureitillä olemme luonnossa vierailijoita ja oikeille asukkaille häiriöksi. Sopulille aiheuttamamme turha stressi jäi harmittamaan, vaikka tietysti oli myös upeaa nähdä niin kaunis eläin poikkeuksellisen läheltä. Oli uskomatonta ja harmillista, että hihnassakin moinen kohtaaminen pääsi käymään.

Laskeutuessa etuoikealle jäävä Senjan korkein huippu Breidtinden 1001 m

Grytetippenin huiputus tuntui erityisen hienolta siksi, että se todellakin oli huippu, jonka olin nähnyt livenä aiemmin mutta jota pidin silloin vasta paljon kokeneemmille tai kovakuntoisemmalle mahdollisena. Se sai luokituksen "en välttämättä tule ikinä sille pääsemään, mutta olisipas hienoa". Huippuja toki on tullut napattua pari tässä välissä, mutta kunto tuskin oli yhtään parempi! Onneksi olen oinas ja siksi ylös mennään vaikka pienten voimasanojen voimalla. Näin jälkikäteen tuntuu kuitenkin sanoinkuvaamattoman siistiltä huomata, miten aiemmat haaveet ja "joskus vielä" -kohteet ovatkin toteutuneet jo parhaimmillaan muutaman kuukauden tai viimeistään muutaman vuoden kuluttua. Ja vielä jäi Fjordgårdinkin alueelle ja Senjalle ylipäätään ainakin pari huippua, jotka täytyy joskus käydä "nappaamassa"! Tälle samalle reissulle suunniteltu Husfjellet jäi vielä odottamaan ottajaansa, kun jouduimme lähtemään kotimatkalle hieman ennakkoon Suomen Lappiin luvattujen lumisateiden alta. Myös Barden olisi joskus kiva käydä tsekkaamassa. Siellähän ne onneksi odottavat seuraavia reissuja!

Njulla tai Nuolja 1169 m, Abiskon kansallispuisto, Kiiruna, Ruotsi

Kierretty: elokuu 2019
Pituus: 3,8 km edestakaisin gondolihissin yläpäästä
Kesto taukoineen: 1,5 h
Nousu: n. 250 m
Oma vaikeusastearviointi: Helppo plus
Tarkempi sijainti: Abisko, Kiiruna, Norrbotten, Ruotsi

Huom! Tämä reittiselostus kertoo huiputuksesta tuolihissimatkan jälkeen eli vasta gondolihissin yläpäästä eteenpäin. Hissi toimii kesäkaudella noin kesäkuun puolivälistä syyskuun puoliväliin. Ajankohtaiset tiedot löydät netistä hakemalla Abisko linbana, Abisko linbanebiljett tai Abisko chairlift -hakusanoilla. Meidän käydessämme lipun hinta oli noin 20€/hlö. Njullalle toki on mahdollista kavuta ihan koko matka SFT Turiststationilta asti, muttemme itse ole kulkeneet sitä tai osaa kertoa sen kestosta tai vaikeudesta.

Me saimme onneksi ottaa tuolihissiin sylissä yhden pienen (vajaa 10 kg) koiran mukaan, mutta menimme jonoon sillä riskillä, että tämä ei ehkä olisi mahdollista. Varauduimme myös koiranmentävällä repulla, jolla olisimme voineet yrittää ehdottaa koiran turvallisuuden lisäämistä ja putoamisen poissulkemista, jos koiran mukaan ottamista olisi epäröity. Tuolihissi oli vain turvakaiteella suojattu, joten olisin myös ymmärtänyt, mikäli koiraa ei turvallisuussyistä mukaan olisi sallittu ja koiran pieni koko varmasti vaikutti asiaan. Tämä kannattaa varmistaa vaikka meilitse etukäteen. Saatoin itse asiassa itsekin tämän ennakolta selvittää, mutten enää muista varmaksi...

Muistathan myös, että Ruotsin kautta kulkiessa koira täytyy madottaa virallisesti ja ainakin 2019 piti myös etukäteen netin kautta ilmoittaa Ruotsin tulliin rajan ylityksestä koiran kanssa. Selvitäthän siis ajankohtaiset ohjeet Suomen, Ruotsin ja Norjan tulleista! Luonnollisesti myös tunnistusmerkinnät, passit ja rokotukset on tietysti oltava kunnossa ja asiallisesti merkitty maasta toiseen siirryttäessä.

Olimme jo kerran aiemmin vuonna 2017 pysähtyneet puolen tunnin pikavisiitillä Abiskon kanjonilla, joten seuraavan reissun tullen tiesimme varata samaiseen pysähdykseen edes muutaman tunnin. Sen enempää aikaa meillä ei tuolloinkaan ollut, koska meidän piti ehtiä saman päivän aikana vielä pitkälle Lofooteille saakka. Muistaakseni varaamamme 3–4 tuntia riitti kuitenkin erinomaisesti tähän vähän oiottuun Njullan huiputukseen ja sen jälkeen vielä pienellä hölkällä Abiskon kanjonin pikakuvailuun. Oiottu huiputus oli tosiaan siksi, että se oli ajallisesti mahdollista vain oikaisemalla suuri osa rinteestä tuolihissin mukana hissin yläasemalle, Aurora Sky Stationille. :-)

Hissin lähtöpiste sijaitsee STF Abisko Turiststationin kohdilla mutta päätien toisella puolella. Suomen suunnasta tultaessa päätieltä käännytään siis vasemmalle ja sitten heti tapahtuvan rautatien ylityksen jälkeen oikealle ja ajetaan tien päätyyn. Toki voi olla, että auton joutuu jättämään kauempiin parkkipaikkoihin, mutta me saimme aikanaan auton ihan hissin juureen parkkiin. Kapuaminen Njullalle hissin ylätasanteelta oli melko helppo reitti ja tasaista nousua. Tokihan se reissun ensimmäisenä nousuna tuntui nopeasti sykkeessä ja reisissä, mutta maastollisesti se oli mukavaa tunturinousua ilman mitään suurempia kivilouhikoita ja selkeää, sulassa maastossa näkyvää uraa pitkin.

Huipulta on aivan upeat maisemat sekä Tornionjoelle, Lapportenin U-laaksoon vuorten välissä sekä muualle Abiskon kansallispuistoon. Pidimme huipulla perinteisen eväs- ja valokuvaustauon, jonka jälkeen lähdimme sitten valumaan takaisin kohti hissiasemaa. Jos sinulla siis on muutama tunti varaa pysähtyä Abiskossa ihan vain ohikulkumatkallakin, suosittelen ehdottomasti tätä helppoa maisemahuiputusta! Tuolihissin aukioloajat ja hinnat toki kannattaa varmistaa etukäteen, mutta jos hissi vain on auki, niin ainakaan vuonna 2019 ei tarvinnut tehdä mitään ennakkovarauksia eikä jonoakaan juuri ollut. Sen kuin paikan päälle ja ylös vain! Toki Abisko turiststationille voi vaikka meilata etukäteen ja varmistaa, että omat suunnitelmat on mahdollista toteuttaa.

PS. Abiskon pysähdyksellä kannattaa ehdottomasti ottaa pieni hetki ja ajaa vielä muutama kilometri Norjan suuntaan Björklideniin päätietä pitkin. Siellä on tien vieressä parkkipaikka, jolta voi rientää alas rantaan kurkkaamaan Silverfallet-vesiputousta! Tämä kohde löytyy hyvin myös karttasovelluksista Silverfallet Björkliden -hakusanoilla.

 

Breikågen 683 m, Kågen, Skjervøy, Norja

Kierretty: syyskuu 2024
Pituus: 4,2 km edestakaisin
Kesto: n. 4,5 h (n. 3h ylös)
Nousu: n. 680 m, lähtö lauttarannasta vain muutama metri merenpinnasta
Oma vaikeusastearviointi: Keskivaikea (miinus), todella jyrkkä nousu, mutta ei vaadi käsiapuja ja vain hyvin lyhyt louhikko – lähinnä otti kunnon päälle
Tarkempi sijainti: Storstein fergeleie (lauttaranta), Kågen, Skjervøy, Tromssan lääni, Norja

Jos kaipaat Skjervøyn suunnalta palkitsevaa ja takuuvarmasti tunnelmaa ja sykettä kohottavaa huippureittiä, luet oikeaa reittikuvausta. Breikågen oli meidän vuoden 2024 Norjan-reissun varmasti mieleenpainuvin huiputus. Mieleenpainuvuus tuntuu meillä aina vaativan hiukan fyysistäkin haastetta reippaassa 160:ssa heiluvan sykkeen muodossa, mutta tälläkin reitillä se kaikki kannattaa ja unohtuu huipulla. Ylhäällä palkintona odottaa huima näkymä paitsi merelle, myös kohti noin 300–350 metrin korkeudessa huipun alapuolella olevia absurdin värisiä jäätikköjärviä Første, Andre ja Tredje Vittnesvannetia, Kågenin korkeinta huippua Store Kågtindeniä jäätikköineen sekä Kågtindania – ja näkeepä reitin varrelta myös Isbuktvannetin (tulossa!) uudesta perspektiivistä!

Jos minulla siis olisi vain yksi huiputuspäivä Kågenin ja Skjervøyn alueella ja pitäisi valita, minne mennä, valitsisin Breikågenin, mikäli vain reitin jyrkkyys ei ole este. Vaikka meidänkin on tullut koluttua pian parisenkymmentä Pohjois-Norjan reittiä, niin tämän reitin ylhäältä alas avautuva jäätikköjärvimaisema oli ihan uutta, erilaista ja jännittävää. Lisäksi satuimme vielä huipulla ollessamme kuulemaan jäätikön osittaisen romahduksen, ja veikkaan, että sellaista ääntä emme tule ihan heti kuulemaan uudelleen!

Kågtindbreen

Breikågenille meitä lähti kaksi suunnilleen peruskuntoista aikuista ja kolme koiraa. Mitenkään kovin vaarallinen tai pelottava reitti ei ollut missään vaiheessa, vaan enemmänkin onnistuminen on vain kunto- (polvi-) ja sisukysymys. Norjalaisittain Breikågen on kuulemma mukava iltapäivänousu töiden jälkeen tai perhereitti, mutta näitä kuvauksia kannattaa, kuten aina Norjassa, tavan tallaajana kyseenalaistaa. Jyrkkyyden vuoksi polviongelmaisten kannattaa tunnustella vointiaan, mutta muutoin edessä lienee enemmän henkinen mittelö ja vain rankka nousu. Sosiaalisen median perusteella tällä reitillä on käynyt paljon koiria jo ennen meitäkin, ja perusketterä, terve ja terverakenteinen koira pärjää mukana kyllä mainiosti.

Breikågenin ympäristössä metsästettiin edellisenä päivänä, joten puimme varmuuden vuoksi yllemme näkyvää väriä.

Breikågenille lähdetään Arnøyallekin vievästä Storsteinin lauttarannasta, Kågenin lähes ainoan tien pohjoisimmasta päätepisteestä. Lähtöpaikassa on erinomaiset asvaltoidut parkkipaikat ja julkiset wc:t. Reitti itsessään on viherosuudella suht' selkeää polkua ja jotenkuten merkitty punaisilla maalimerkeillä. Ylhäällä kivisemmässä maastossa mitään tiettyä polkua ei koko ajan erotu, mutta kun edelliseltä punaiselta maalitäplältä etsii seuraavan näkökenttäänsä ja ottaa suunnan sitä kohti, niin pysyy hyvin reitillä ja löytää perille.

Pahaksi onneksemme satuimme itse missaamaan aivan ilmiselvät merkit heti reitin alkaessa tasamaalla, joten meiltä kului hieman aikaa ja voimia löytää tämä merkitty polku kumpuilevassa varvikossa rämpien. Merkitsin tämän kohdan kirjoituksen aivan lopussa olevaan reittivideoon nuolella, kun itse typerinä lähdimme vain sokeina seuraamaan maastossa kenties näkyvämpää uraa. Kannattaa siis pitää silmät auki jo heti satamasta metsän reunaan tultaessa, niin ei meidän laillamme ohita polun alkua ja seuraa vain jotakin "ehkä sen näköistä" alkua. En kuitenkaan pidä tällaista erehdystä kovinkaan suurena riskinä muille. Palattuamme koko reissun lopuksi lähtöön ja nähtyämme missä meni vikaan, emme ymmärtäneet, miten olimme voineet ohittaa reittimerkinnän sitä huomaamattamme!

Kun sitten vihdoin löysimme oikealle reitille, homma alkoi luistaa – tai no, nousun jyrkkyys oli kyllä sellaista, että vähän väliä piti pysähtyä haukkaamaan happea ja keräilemään itseään. Minä olin alun erheen rämpimisestä ja aiempien päivien monista pienemmistä nousuista jo niin henkisesti ja fyysisesti poikki, että melko nopeasti nousu koetteli sisuani. Parikin kertaa ensimmäisten satojen nousumetrien aikana muistan kääntyneeni kohti merta kiukutellen itselleni huonoa kuntoani ja pidätellen itkua siitä, miten hapoilla olin ja miten pahalta jo kovin varhainen nousu tuntui.

Suhteellisen tottuneena Norjan-nousijana tiedän kuitenkin kokemuksesta, että melkein aina vaikein osuus on ensimmäiset 100-300 nousumetriä, kun hapot iskevät ensimmäistä kertaa. Kun puolisoni tarjosi minulle takaisin kääntymisen mahdollisuutta, puuskahdin siis tavalliseen tapaani "EI!" ja pyysin häntä jättämään tämän henkilökohtaisen taisteluni huomioitta ja vain minun huolekseni. Niinpä hetken tunnemyrskyn jälkeen nielin itkuni, purin hammasta ja jatkoimme matkaa.

Muistan kaikki sisun kaivelemisen hetket hyvin, koska niissä on aina jotakin raadollisen rehellistä, hienoa ja voimaannuttavaa. Luonto ei kaunistele tai silottele totuutta kunnosta tai kertyneistä kiloista, mutta sitä ei myöskään tippaakaan liikuta kulkijan paha olo tai kiukuttelu. Se ei tunne sääliä muttei myöskään teilaa onnistumisen mahdollisuuksia. Niinpä tälläkin kertaa tuuli puhalsi kasvoilleni ja vuoret seisoivat jämerästi ympärilläni aivan samalla lailla, puhisin tai en. Muistan tämän ajatuksen ja hetken aivan selvästi. Nousu ei kiukulla loiventunut, vaan kaikki oli minusta itsestäni kiinni. Jos meinasin huipulle mennä, se oli tehtävä ihan itse. Kun sitten ne voimat aina jostakin kaivaa ja matka muuttuu pala palalta suht' mukavaksikin, olo on viimein huipulla taatusti euforinen. Minusta tuntuukin, että vain tällaisten itsensä voittamisen kokemusten kautta huiputus todella tuntuu siltä kuin sen pitää!

Kasvivyöhykkeestä kivisempään maastoon tultaessa pahimmat hapot on kenties jo selätetty ja huipulle ei enää ole montaa sataa nousumetriä. Maisemat ovat upeat etenkin taakse kohti Skjervøytä ja takavasemmalle kohti Isbuktvannetia. Isbuktvannetin vesi näyttäytyi meille suorastaan myrkyllisen sinivihreänä, ihan erilaiselta huiputuspäivänä kuin aiemmin samalla viikolla sen rannalla käydessämme. Veden väriin vaikuttavat jäätikön valumavesien mukana kulkevat maa-ainekset, sedimentit ja mineraalit sekä varmasti myös erilaiset vuorokauden- ja vuodenajat.

Monessa norjalaisessa reittikuvauksessa jo parkkipaikalta lähtiessä suositellaan ottamaan suunta kohti 500 korkeusmetrin kohdalla näkyvää isoa kiveä, mutta me kyllä näimme näitä muistaakseni 500 ja 600 metrin kohdalla olevia isompia kiviä vasta lähes niiden kohdalle tultuamme. Ne osuivatkin melko hyvin yksiin urheilukellon uuden sataluvun rajapyykkeihin. Kivikossa reitti alkaa vähitellen kaartaa oikealle. Meillä oli mukanamme kolme ketterää koiraa, ja vain yhdessä lyhyessä kohdassa kivikko oli haastavampaa ja koostui isommista liikkuvista lohkareista. Tässä kohdassa suurimmalla koirallamme oli hieman haasteita, mutta kyseinen osuus oli onneksi tosiaan hyvin lyhyt ja siitä selvittiin valjaista eteenpäin avustamalla.

Hieman ennen huippua ylhäällä oli ainakin meidän käyntimme aikaan pieni kirkasvetinen lampi, jonka jälkeen huippu tuleekin eteen hyvin pian. Muistelen, että aivan loppumatka huipulle oli suorastaan mukavaa, ei yhtään loppurutistuksenomaista. Tähän saattoi vaikuttaa myös se, että muistin jossakin kohtaa matkaa Breikågenin olevan 100 metriä korkeampi kuin se olikaan. Kun sitten hoksasin metriluvun alkavan kutosella ja olevamme jo 600 metrin hujakoilla, tuntui kuin olisimme saavuttaneet huipun aivan yhtäkkiä. Tätähän voisi käyttää vaikka mentaalitekniikkana jatkossa! :D

Varsinaiselta huipulta on paremmat maisemat Skjervøyn suuntaan merelle ja Kågtindbreen-jäätikölle, mutta huipulta hieman lännen suuntaan huippualueen reunamille siirryttäessä pääsee melkoisten pudotusten laidalle katsomaan monta sataa metriä alempana (noin 300–350 metrin korkeudessa) olevia jäätikköjärviä. Kun tämä maisema vielä piirtyy taustalla näkyvää, tavallisen väristä merivettä vasten, ilmestys on melkoisen vaikuttava.

Store Kågtindenin jäätiköltä valuva vesi laskee Vittnesvannetien läpi Kågenin ja Arnøyan väliseen vuonoon hienona vesiputouksena, jonka itse asiassa näimmekin Arnøyan puolelta seuraavana päivänä. Alimmassa jäätikköjärvessä veden väri on erikoisin ja voimakkain, sillä sinne sedimenttejä lienee veden mukana kasaantunut eniten. Huippualue on nimensä mukaisesti (Brei = laaja, laakea, leveä) hieman laajempi alue, jota kannattaa siis vähän kierrellä kivikasan ympäriltäkin. Ole kuitenkin varovainen ja katso, mihin astut!

Puolisoni oli jo ennen lähtöämme selvitellyt Norjan dronekuvaamisen säädökset ja Breikågenin alueen lupa-anomukset, joten vietimme huipulla ihan rauhassa aikaa kuvaillen ja maisemista nauttien. Norjassa dronekuvaus on monessa suositussa kohteessa kokonaan kiellettyä, ja erilaisista droneja koskevista säädöksistä kerrotaan myös monella Pohjois-Norjan levähdyspaikan tai lähtöpisteen infotaululla rangaistuksilla ja dronen takavarikoimisella uhaten. Droneja koskevista laeista ja luvista kannattaa siis ottaa hyvin selvää. Jos oikein ymmärsin, niin mieheni täytyi erikseen anoa lupa lentää tällä tietyllä alueella tiettynä päivänä (tai tietyllä aikavälillä), ja ilmeisesti järjestelmästä näki myös, kuinka moni muu on aikeissa lentää samalla alueella samaan aikaan. Itse en näitä lupa-asioita seurannut kuin sivusta, mutta sen verran tarkempaa kaikki oli kuin Suomessa, että kannattaa todella perehtyä asiaan ennen kuin nostattaa lennokkinsa ilmaan. :)

Ilmakuvaa Breikågenin huipulta, reittivideo alempana!

Nousun jyrkkyys sai meidät odottamaan haastavaa ja raskasta alastuloa, jossa jarrulihakset olisivat seuraavana rääkkivuorossa ja jalat vapisisivat jo puolimatkassa alas. Yllätykseksemme laskeutuminen oli kuitenkin todella ripeää eikä käynyt yhtään niin paljon lihasten päälle kuin joiltakin matalammilta ja loivemmilta huipuilta paluut. Otaksunkin, että Breikågenin reitin jyrkkyyden vuoksi askelmat alaspäin olivat korkeuseroltaan sen verran suuria, että vauhtia ei tarvinnut niinkään lihasvoimin jarrutella. Pikemminkin oli kuin olisi astellut portaita alaspäin, ja siksi kokemuksemme mukaan Breikågenilta paluu on ehkä kuluttavampaa nivelille kuin lihaksille. Laskeutuminen oli mielestäni itse asiassa todella mukavaa. Maisemat lauttarantaa kohti olivat upeat koko alastulomatkan, ja reitin etenemistä alempana maastossa oli myös helpompi seurata ylhäältä alaspäin tultaessa.

Yhteenvetoni Breikågenista on, että alun henkisen taiston jälkeen reitti on jopa ihan mukava ja yksinkertaisesti "tasaisen tappava" nousu perille asti. Breikågen tarjoaa sellaiset maisemat, joita ei ihan jokaiselta Pohjois-Norjankaan huipulta löydy. Omalla Pohjois-Norjan päiväretkien listallani Breikågen menee suhteellisen korkealle kärkeen erilaisine maisemineen ja jyrkkyydestään huolimatta järkevine kestoineen. Vaikka en varmasti olisi allekirjoittanut tätä rinteessä huhkiessani, niin jälkikäteen ajateltuna väittäisin Breikågenin olevan hinta-laatusuhteeltaan Pohjois-Norjan huippujen kärkikastia: suhteellisen lyhyt mutta tiukka nousu, ei vaarantunnetta reitin varrella (huipulla saa toki olla aina tarkkana!) ja todellakin aivan huikeat ja monella tapaa ainutlaatuiset maisemat myös muihin Pohjois-Norjan huippuihin verrattuna! Mikäli vain et säikähdä happoja ja tasaisen kovaa sykettä, niin lähde ehdottomasti hyvän sään sattuessa tälle reitille, jos noilla seuduilla liikut!

 

Reittivideo