Tjeldbergtinden 367 m, Svolvær, Austvågøy, Lofootit, Norja

Kierretty: heinäkuu 2017
Pituus: 5,4 km
Kesto taukoineen: n. 3h
Nousu: 367m ?
Oma vaikeusastearviointi: Keskivaikea (miinus)
Tarkempi sijainti: Svolvær, Lofootit, Austvågøy, Vågan, Nordland, Norja

Tjeldbergtindenin kaksoiskukkulat yläoikealla Fløyan suunasta kuvattuna.

Tjeldbergtinden on Svolværin laidalla näkyvä kukkulapari, joka lienee helpoin ja suosituin Svolværin alueen huippureitti. Reitti lähtee Svolværin itäpuolelta Kongsvatnveienin (ja huoltoaseman) lähistöltä, minne kannattaa autokin jättää tienposkeen. Myös mastolle vievää Dalfaret-nimistä tietä seuraamalla voi piston polulle löytää. Me seurasimme juurikin tätä nousevaa hiekkatietä hetken matkaa ennen polkua. Reitti on omalla asteikollani keskivaikea miinus tai huippureitiksi "helppo", kunhan vain jaksaa nousta pitkään ylämäkeä ja kengät kestävät paikoin märät, mutaiset ja maastoltaan epätasaiset kohdat. Huonolla säällä en suosittele mitään huipuille nousevia reittejä mahdollisen liukkauden tai heikon näkyvyyden vuoksi. Me kävimme tämän reitin iltavaelluksena upean auringonlaskun aikaan.

Retkikuntamme koostui viidestä aikuisesta ikähaarukalla 20-50v. Kellään meistä ei ollut ennen tätä reissua aiempaa kokemusta huiputuksista edes kävelyreiteiltä, vaan porukan kokeneimmatkin ovat tyytyneet korkeintaan parin yön telttaretkiin tai päivävaelluksiin Suomen puolella. Kuntotasokaan ei suurimmalla osalla porukasta ollut korkeampi kuin perus hyötyliikunnalla ja koiralenkkeilyllä karttunut peruskunto, jos sitäkään. Saman lomamatkan aikana pari päivää Tjeldbergtindeniä aikaisemmin kapusimme kuitenkin huomattavasti vaikeamaastoisemmalle ja enemmän käsiapuja vaativalle Fløyalle, josta siitäkin olen kirjoittanut reittikuvauksen.

Tjeldbergtindenille noustessa maisemia sai ihailla jo pitkin matkaa. Reitti oli paikoin mutainen ja jopa vetinen, mutta pääosin matkan haasteellisuus tulee vain jatkuvasta noususta. Fløyaan verrattuna Tjeldbergtinden tuntui jopa raskaammalta kavuta, mihin on varmasti monta syytä. Ensinnäkin alla oli jo varmasti väsymys pari päivää aiemmasta Fløyan huiputuksesta, ja samalla matalampana Tjeldbergtindeniin kohdistuvat odotukset ja siten myös huipulle pääsemisen motivaatio olivat varmasti hieman matalammalla tällä huiputuksella. Lisäksi voisin jopa väittää, että tietyllä tavalla Fløyan vaatima käsien lihasvoimilla avustettu kapuaminen oli paikoin vähemmän raskasta kuin pelkkä puhdas nouseva kävely, joka kävi enemmän kestävyyskunnon päälle.

Tasaisen varmasti etenemällä huipulle tullaan kuitenkin ennen pitkää. Keskiharjanteelta poikkesimme ensin rannanpuoleiselle huipulle. Matkalla tälle pikkuhuipulle oli reunemmalla hurjia rotkojakin. Sattumalta juuri tällä rannikkohuipulla ollessamme kaksi Hurtigruten-laivaa kohtasi merellä hienojen torvensoittotervehdysten kera.

Seuraavaksi suuntasimme varsinaiselle korkeammalle huipulle, jota edelsi melkoisen kivinen polku ja pieni köysiavusteinen louhikkokin. Ymmärtääkseni huipulle olisi päässyt myös louhikon kiertämällä takakautta, mutta tästä en ole aivan varma. Köysiosio oli kuitenkin yksi reitin hauskimpia kohtia, joten jos vain kynnelle kykenee, niin sitä ei kyllä kannata kiertää! Jos kiertäminen kuitenkin tosiaan onnistuu, tai ainakin jos jälkimmäisellä huipulla käymiselle ei ole tarvetta, niin tälle reitille olisin jopa voinut ottaa koiran mukaan. Meillä koirat jäivät kuitenkin koko reissulta kotiin, joten käytännön kokemusta koiranäkökulmasta ei ole.

Varsinaisella huipulla nautimme termoskannuista höyryävän kuumat kaakaot ja ihailimme hetken upeita, vuorten välistä siivilöityviä laskevan auringon säteitä. Sää oli mitä parhain! Koska emme kuitenkaan tienneet, kauanko eri reittiä kulkeva paluu autolle tulisi kestämään ja millaisessa maastossa, emme malttaneet päästää aurinkoa kovin alas. Olisi tietysti ollut myös mahdollista palata samaa reittiä takaisin, mutta en kyllä muista nähneeni menomatkalla juurikaan vastaantulijoita. Monen muun lailla päätimme siis laskeutua korkeammalta ja sisemmältä huipulta sen takakautta selvää, mutkittelevaa polkua pitkin.

Puurajalla polku muuttui todella juurakkoiseksi, välillä taas mutaiseksikin, ja paikoin reitti kulki jo iltahämärissä metsän puolella. Seurasimme suhteellisen selvää polkua alas asti, kunnes se yhdistyi alhaalla kulkevaan maantiehen. Lähdimme kulkemaan maantietä oikealle, takaisin auton suuntaan. Tämä loppuvaihe oli tietysti maastoltaan helppoa mutta suhteellisen yksitoikkoista. Porukaltamme löytyi vielä voimia, joten hölkkäsimme sitten rauhalliseen tahtiin tämän iltalenkin tylsän osuuden aina autolle asti.